toukokuuta 12, 2017

Attack of the Slime Girl!


 On aika täällä bloginkin puolella kertoa ilahduttavasta uudesta harrastuksestani, jonka aloitin vuoden alussa ja joka aika pitkälti auttoi selviämään pitkän talven yli.

Olen alkanut vihdoin, sadalta vuodelta tuntuneen jahkailu-"pitäis varmaan joskus"-ajan jälkeen, tehdä itse limoja, ja kaiken lisäksi olen yhdistänyt audiovisuaalisen kiinnostukseni ja osaamiseni harrastukseen tekemällä videoita valmistamistani limoista.

Limojen valmistamisen myötä opin itsestäni paljon uutta. Ymmärsin stimmauksen salat ja sen tarpeellisuuden omassa elämässäni; "stimming/stimmaus/sensorismi" tarkoittaa itsestimulointia -  toistavaa liikettä tai tekemistä, joka helpottaa oloa silloin, kun ympäristöstä tai omasta kehosta tulee liikaa aistiärsykkeitä ja olo ylikuormittuu/uhkaa ylikuormittua (muita esimerkkejä stimmauksesta voi olla vaikkapa käsien räpyttely, edestakainen keinuminen, asioiden hypistely tai puristelu, ääntely, sormien napsuttelu tai muu toistuva liike, joka lieventää kehon ylikuormitustilaa).

 Stimmauskäytöstä esiintyy usein mm. autismin kirjoon kuuluvilla henkilöillä, ja se helpottaa aistiyliherkkiä ja muulla lailla aistitoiminnaltaan poikkeavia ihmisiä, mutta neurotyypillisetkin ihmiset saattavat stimmata tietämättä termiä. Stimmaus ei ole oire, tai sairaus, vaan se on oiva tapa rauhoittaa itsensä ja välttää ylikuormittuminen, kunhan se ei ole itsetuhoista tai muille haitaksi, kuten vaikka pään hakkaaminen seinään.

Kun ensimmäistä kertaa koskin käsilläni ensimmäiseen valmistamaani limaan, lumivalkoiseen partavaahdosta, eri-keeperistä, vauvantalkista ja booraksiliuoksesta tehtyyn fluffy slimeen joka tuntui kevyeltä ja kuohkealta kuin pilvenhattara, jäin useaksi minuutiksi transsinomaiseen stimmaustilaan ja tuntui, kuinka mun vartalosta ja mielestä suorastaan valui kaikki ylivirittynyt, ahdistunut paha olo pois. Vääntelin pehmeää fluffy slimeäni pienen ikuisuuden täysin omissa maailmoissani, ja tajusin sillä hetkellä, että olen jonkin hyvin tärkeän voimakeinon äärellä.

Aistiyliherkkyys vaikeuttaa välillä elämää tässä hektisessä aistiärsykkeiden ylitarjonnan maailmassa, mutta antaa myös upeita mielihyvän kokemuksia kun sen oppii valjastamaan käyttöönsä.


Syntyi "Conceptual Slime", blogi jonka tarkoituksena on julkaista "oddly satisfying"- tyyppisiä limavideoita. Joskus myös teen muita tyydyttäviä, asmr-tuntemuksia aiheuttavia videoita, kuten öljyvideotaidetta ja väriensekoittumisvideoita, kinetic sand-videoita yms. ASMR-tuntemukset ovat yksi osa videoitani, mutta ei välttämättä pääpointti, sillä joissain videoissa on ääniraidan sijaan rauhallinen musiikki. Jos nauhoitustilanteessa en ole kuunnellut copyright-suojattua musiikkia ja olen saanut nauhalle miellyttäviä ääniä (poksumista, maiskahduksia, tms hyviä soundeja), silloin sisällytän ne ehdottomasti videoihin.

Ehkä olet törmännyt internetissä tällaiseen sisältöön ennen, ehkä et - liman koostumus, siitä lähtevät äänet ja sen ulkonäkö jakavat mielipiteitä. Joidenkin mielestä äänet ovat yksinkertaisesti inhottavia ja lima ällöttävää, mutta monet kokevat omituista, vaikeasti kuvailtavaa tyydytystä katsoessaan limavideoita. Limavideoilla on ihan oma, valtava skenensä internetin syövereissä, mistä olin itsekin lievästi yllättynyt aluksi.

Jokaiseen videooni kirjoitan saatteeksi lyhyen kuvauksen, konseptin. Se voi olla mitä vain merten syvyyksistä avaruuden äärettömyyksiin; Se voi olla jotakin konkreettista ja käsinkosketeltavaa kuten kirsikkapuun kukat, tai se voi olla jotakin abstraktia kuten lapsuuden nostalgia ja tunteet, joille ei ole sanoja.



Blogia voit seurata Tumblrissa osoitteessa http://conceptualslime.tumblr.com tai tilata kanavan YouTubessa. Arvostan suuresti jokaista seuraajaa, sillä ne kohottavat itsetuntoani ja kannustavat jatkamaan tätä ilahduttavaa harrastustani!

Kirjoitin tuonne Conceptual Slimen tumblr-blogiin englanniksi sellaisen kattavamman "what is Conceptualslime"-tekstin, jonka löydät täältä. Vastaan mielelläni kysymyksiin aiheesta, jos vielä jokin jäi kummastuttamaan tässä liman ihmeellisessä maailmassa! :D



Pitää nyt todeta, että kyllä olen oikeastaan aika hitsin ylpeä itsestäni, että tällaisena luovuttajatyyppisenä, masentuneena ja huonoitsetuntoisena henkilönä sain itseni perustamaan videoblogin ja youtubekanavan, opiskelemaan lisenssihommia, kasaamaan selkeän konseptin, miettimään & vääntämään ulkoasun blogiin, opiskelemaan videoeditointia, ratkomaan teknisiä ongelmia nuppi punaisena, opiskelemaan youtuben avainsana-algoritmejä ja hiomaan limareseptejäni pilkuntarkasti ja yrittämään, yrittämään, yrittämään uudelleen ja uudelleen.

Olen kirjoittanut havaintoja, tutkimustuloksia, muistiinpanoja ja reseptejä pikku kirjaan, jonka nimesin "My little book of Slime":ksi :) Olo on kuin pimahtaneella professorilla. Tutkiminen rauhoittaa mieltä. Taustalla M-M-M-Max-Max-Max Headroom!

Ja voi, ensimmäisen videon julkaiseminen jännitti niin kovasti. Nettifobioissani ja ahdistusloopeissani olin ihan varma, että mun viattomasta limavideosta kehkeytyisi jonkinlainen vihaisen anonyymiväkijoukon lynkkaus-diskurssi sillä sekunnilla kun video julkaistiin. Noh, voin kertoa ettei niin käynyt. Mitä kauemmin lykkää tällaisia asioita, sitä enemmän mielelle jää aikaa keksiä uskomattoman absurdeja worst case-skenarioita jotka lamauttavat paikalleen mukavuusalueelle. Silti tärkeää on antaa itselleen tarpeeksi aikaa valmistautua ja hahmottaa, mihin on ryhtymässä. Tasapaino näiden kahden välillä on tärkeää.


Googletin monta kertaa hakusanoja "I'm too scared to start blogging", ja luin rohkaisevia tekstejä. Halusin olla "valmis". Yli kolme kuukautta siihen meni, eikä missään vaiheessa tullut sitä valmista oloa. En tiedä, miten sinä yhtenä päivänä vain sain aloitettua - auttoi kai, että olin pistänyt kaiken muun aivan valmiiksi, pedannut sivujen ulkomuodon nätiksi ja jäljelle jäi vain videoiden julkaiseminen. Myös ystävien ja kavereiden, joille kerroin harrastuksestani, tuki ja kannustavat sanat auttoivat, varsinkin kun joistain kuuli ja näki selkeästi, että niiden mielestä se oli ihan mahtava idea.

Valmiuden tunnetta auttoi myös se, että olin kuvannut valmiiksi paljon materiaalia ikään kuin "jonoon" ennen kuin aloin julkaista. Nyt videomateriaali ei lopu ainakaan ihan heti kesken, jos tulee pieniä notkahduksia jaksamisessa tai ehtimisessä.




Sisar Surumieli-blogia en ole missään nimessä lopettamassa - onhan minulla tarve blogata muustakin kuin limasta. Muutamina kuukausina kaikki huomio on vain mennyt tähän Conceptualslimeen ryhtymiseen ja perustamiseen.

Onneksi oma jaksamiseni kasvaa pikkuhiljaa valon määrän lisääntyessä, ulkona alkaa olla jo melkein lämmintä, kohta kirsikkapuut kukkivat täällä Suomessakin, ja alkaa kunnon kevät ja kesä. Raahaan taas itseni ulos sellaisina päivinä joina tuntee hukkuvansa asuntonsa betoniseinien uumeniin, hokemalla mantraa "Jos menen ulos, näen todennäköisesti kukkia ja/tai eläimiä". Ja niinhän mä aina näen. Yksi päivä juoksi vastaan aivan valloittava nakukoira pyjaman näköisessä koiranpaidassa ilman remmiä. Sydän siinä suli. Lisäksi mun ikkunasta näkee hauskasti takapihan lintujen viihdyttävää salkkarimeininkiä, ja mulla on pieni epäilys että mun ikkunalaudan alla on linnunpesä, koska siinä käy lintu rapistelemassa päivittäin.

Syreenit kukkivat pian, ja tuomet ja omenapuutkin, loppukevään kukkaistuoksut ovat kyllä yksiä suosikki-vuodenaikatuoksujani.

Juuri tänään julkaisin uusimman Conceptual Slime-videon; sen inspiraationa olivat kirsikankukkapuut ja vaaleanpunaiset terälehdet. Kanavalla on jo muutama muukin video valmiina! Kannattaa käydä kurkkaamassa :)



tammikuuta 26, 2017

Lentänyt ei enää lintunen

 Varoitus: Tämä merkintä käsittelee kuollutta eläintä, ja sisältää kuvia ja melko graafisia kuvauksia. Ei sovellu herkimmille.


Kerran syksyllä löysin maasta kuolleen linnun. Se oli luultavasti harakka - suuri osa siitä oli syöty, mikä teki tunnistamisesta hankalaa.

Taksidermia, luut ja anatomia yleisesti tunnetusti kiehtovat minua, joten päädyin keräämään ruumiin talteen, puhdistamaan linnun kallon ja kuivattamaan sen jalat netistä lukemieni ohjeiden avulla.

Aluksi hautasin kallon syrjäiseen paikkaan, jotta luonto voisi puhdistaa sen niin hyvin kuin vain luonto osaa, mutta ensimmäiset yöpakkaset alkoivat jo parin viikon päästä, joten kaivoin kallon ylös ja hautaamisen sijaan maseroin kallon loppuun. Kylmässä maassa nimittäin hajoamisprosessi hidastuu huomattavasti.



Maseroiminen eli mädättäminen tarkoittaa kaikessa yksinkertaisuudessaan tässä tapauksessa lämminvesihaudetta pitkän ajanjakson ajan (puhutaan viikoista pienenkin, melko puhtaaksi nyljetyn linnukallon kohdalla). Luuhun tiukkaan tarttunut rasva ja kudos liukenee lämpimään veteen ajan myötä, ja bakteerit syövät jäljelläolevan pehmytkudoksen pois. Vettä vaihdetaan tarpeen mukaan, ja maseroinnin suurin haitta ilmeneekin tässä vaiheessa - vettä vaihtaessa hajun voi odottaa olevan voimakkaan mädäntynyt ja oksettava. Olin suhteellisen onnekas, sillä linnunkallo ei haissut juurikaan, koska se oli niin pieni ja suhteellisen puhdas jo valmiiksi. Itse en kerrostaloasunnossa ja hajuherkkänä kykenisi välttämättä mädättämään mitään tämän suurempaa tai haisevampaa.

Pidin veden lämpimänä säilyttämällä kalloa yläkaapissa hellan päällä, jossa ilman lämpötila on muuta asuntoa hieman korkeampi. Vesi ei siis koko ajan ollut lämmintä, mikä olisi mahdollisesti nopeuttanut puhdistusprosessia.


Voin sanoa, että luonto antoi minulle melkoisen arvokkaan oppitunnin. Kalloa puhdistaessani opin paljon uutta lintujen anatomiasta ja toimintaperiaatteista. Kunnioitukseni luonnon ihmeitä kohtaan kasvoi vain entisestään lintua käsitellessäni. Se oli kaunis, ja oli opettavaista olla läsnä sen hajoamisprosessin eri vaiheessa.

Jalat eivät tarvinneet niin paljoa käsittelyä kuin luu - Ne laitoin vain suolahauteeseen pieneen rasiaan, jotta suola kuivattaisi ne muumioitumista muistuttavaan tilaan, kuiviksi ja koviksi. Hieroin leikkuukohtaan suolaa erityisen tarkkaan, upotin jalat suolapedille, ja kaadoin päälle lisää suolaa niin paljon että ne peittyivät.


Jalat saivat kuivua suolassa noin kahden kuukauden ajan. Sen jälkeen niistä oli tullut jäykät ja kovettuneet. Leikkuukohdat repsottivat vähän rumasti, koska ensikertalaisena veitsenjälkeni oli ollut epävarmaa ja kömpelöä, joten käärin päätyjen ympärille silkkinauhaa. Jalat pääsivät lasipurkkiin hyllylle muiden kuriositteettien kanssa.




 Valmiina hyllystä löytyi jo vanha kunnon kojootinkallo, jonka tilasin aikoinaan etsystä.

Pitää nyt vielä loppuun mainita, vaikka varmaan jokainen joka minua vähäänkään tuntee tietää tämän jo, mutta en kannata tai hyväksy julmuutta eläimiä kohtaan, enkä tue niiden tappamista, kiduttamista tai syömistä. Kaikki omistamani eläinten osat ovat luonnollisesti tai tapaturmaisesti valmiiksi kuolleiden eläinten osia.

Kuolema on kaunis, mutta vähän pelottava asia, ja myönnän että monesti kalloa puhdistaessa teki mieli vaan luovuttaa silkasta puistatuksesta ja käydä hautaamassa raato pois silmistä jonnekin kauas. Miten ihmeellistä voi olla elämä ja kuolema - niin kaunista ja niin kauhistuttavaa samaan aikaan.


joulukuuta 30, 2016

Vuoteni kännykkäkuvina

At first I'd like to tell you about some changes this blog is going through. I'm sorry to tell you that I'm not going to be writing/translating my posts in english anymore. The translation process takes too much of my energy, makes me a bit anxious and I have noticed I've been postponing writing here because I'm too tired to translate my thoughts correctly. So... This is me, listening to my gut! Thank you for reading and commenting, all my english speaking friends and followers. ♥

----

Jotta jaksaisin kirjoittaa blogia, lopetan englanninkielisten käännösten kirjoittamisen tekstieni loppuihin. Olen huomannut, että monesti en jaksa kirjoittaa blogia ihan vain siksi, että en jaksa kääntää jaarittelujani englanniksi. En halua enää estää itseäni jonkun niin pienen asian johdosta, joka on paisunut suureksi ongelmamöykyksi vaikka tietääkin ratkaisun jo valmiiksi.

Edellistä blogimerkintää kirjoitellessani ajattelin lisätä kuvituskuvaksi "ihan nopee jonkun kollaasin tai pari vuoden aikana ottamistani kännykkäkuvista" - kuinka ollakaan, ihan nopee ei kuulu koneeni sanavarastoon, lisäksi niitä kuvia oli t u h a n s i a . Päädyin kaiken lisäksi hinkuttamaan ja kiillottamaan kollaasejani perfektionistiluonteeni mukaisesti tuntikausiksi, vaikka tarkoitus oli kasata joku rento, hauska, vaatimaton kollaasi. Nämä kuvat ovatkin sitten sen mukaisia, että välillä meni joku raivoperfektionismivaihe päälle, kunnes taas muistin "ai nii, nii näiden piti olla vaan ihan nopee ihansamajuttu", ja niin edelleen.

Pari kollaasia muuttuikin seitsemäksitoista kollaasiksi, ja kello oli yhtäkkiä neljä yöllä. Väittäisin photoshopin hidastelun syöneen _ainakin_ tunnin workflowstani, mutta se ei kaatunut kertaakaan. Tarvitsisin uuden koneen, jotta voisin toteuttaa itseäni paremmin. Kun joskus joudun oikeesti kattomaan 20 sekuntia latausikkunaa, kun oon käyttänyt nudge- tai crop-työkalua millin verran?? Unacceptable.

ps. kuvat voi klikata isommiksi, jos ei saa niistä selvää muutoin!


 TALVI/KEVÄTTALVI




 Jolloin olin työharjoittelussa Sarjakuvakeskuksella, yritin tsempata itseäni tekemään luovia juttuja ja jaksoin vielä jotenkuten pitää itseni kasassa ihmisten ilmoilla, vaikka perustukset ja muurit jo rakoilivatkin uhkaavasti.


KEVÄT 



Jolloin minulle alkoi valjeta, että huijaan vain itseäni ja muita yrittämällä larpata työkykyistä tässä elämäntilanteessa, vegaaniset tipu-munkit tuli arnoldseihin, lintu lensi mun ikkunasta sisälle, seikkailin Nicon kanssa metsissä ja iloitsin kuivasta asfaltista ja lisääntyvästä valosta. 


ALKUKESÄ
 



Jolloin sain elämäni toisen burnoutin joka on ehkä kuitenkin vielä sitä samaa ensimmäistä burnoutia vuosien takaa josta en ole edes selvinnyt vielä, aloin kerätä aarteita maasta, luovutin monen asian suhteen, tein jättisaippuakuplia, kävin isän luona Turussa, leikkasin otsatukan, kaduin otsatukkaa (ja kadun edelleen tänä päivänä, never again Meeri me ollaan puhuttu tästä), jouduin lähes joka kerta pakottamaan itseni ulos mm. mantralla "jos menen nyt ulos, näen kukkia ja todennäköisesti eläimiä", rakensin majan kotiin ja nukuin siellä yhden yön.


KESKIKESÄ 




Jolloin voin paremmin kuin koko vuonna yhteensä pelkästään Pokémon Go:n ansiosta. Mua vähän itkettää kun ajattelen tätä, Pokémon go ja se alkuhuuma on ehdottomasti mun paras kesämuisto tältä vuodelta. Mä en voi sanoin kuvailla, miltä musta tuntui, kun pystyin toimimaan kuin normaalit ihmiset, lähtemään ulos, näkemään kavereita, juttelemaan vieraille ihmisille, kävelemään, pyöräilemään, ja katsomaan kaikkia maisemia, täysikuita, auringonlaskuja ja ulkomaailmaa joita en olisi todellakaan kokenut ilman peliä.

Jolloin kävin rannalla, pyöräilin metsissä, keräsin mustikoita (ei jäänyt marjat metsiin mätänemään vaikka pelasinkin samalla Pokémonia), moikkasin lehmiä, osallistuin Helsinki Prideen, tutkiskelin itseäni ja tapasin ystäviä ja kavereita, sain isältä lahjaksi kokovartalopeilin olohuoneeseen.


ALKUSYKSY 



Jolloin kävin Nicon kanssa lintsin kauhuviikoilla, ostin limakarkkeja, olin sairaalahoidossa, tutustuin ystävän pikku corginpentuun, kävin em. ystävän kanssa pitkällä syyskävelyllä eväiden ja kahvitermoksen voimin, hankin kiviä ja kristalleja, kirjoittelin paljon päiväkirjaa, podin ylimitoitettua maailmantuskaa ja kamalia häpeän ja syyllisyyden tunteita, lopetin sairaalahoidon kesken, maseroin ja puhdistin linnunkallon ja kuivatin linnunjalat ensimmäistä kertaa (tästä enemmän erillisessä merkinnässä lähiaikoina), lähennyin luonnon kanssa, aloin aktiivisesti etsimään ahdistuksenhallintakeinoja jotka toimivat itselleni.


LOPPUSYKSY 


 Jolloin nautin syyskävelyistä, tein paljon marja/hedelmävettä ja -teetä itse, olin halloweenin ajan ystävän luona syömässä hyvin ja pelaamassa maskeerattuna omituiseksi scopo- ja trypofoobikon painajaiseksi, ostin uuden talvitakin kirpparilta, sain selvyyden ja hetken mielenrauhan mun koko vuoden kestäneeseen tukihelvettiin ja -sekoiluun päästessäni väliaikaiselle sairaseläkkeelle. Tein sopua em. faktan kanssa, ja painiskelin häpeädemonieni kanssa, kirjoitin ja suunnittelin yhtä päässäni pyörivää tarinaa aivot savuten.


TALVI 


 Jolloin aloin ryömiä kolostani ulos ja hyväksyä että olen juuri tällainen kuin olen, taistelin sosiaalisia pelkojani vastaan aktiivisesti, "uudelleentutustuin" pariin ihanaan kaveriin, jotka ovat olleet mun elämässä kauan mutta ihan liian kaukaisina tuttavuuksina ennen tätä, löysin rauhoittavan ja turvallisen ympäristön omasta suihkuhuoneestani, pukeuduin huvin vuoksi Fallout-hahmokseni, leivoin piparkakkutaikina-sandwicheja, sain lisäystä Living Dead Dolls-perheeseeni Saaralta (joka ei siis ole se mun eksä, vaan toinen niistä em. ihanista kavereista joiden kanssa olen nyt alkanut aktiivisemmin ystävystyä), kävin Yayoi Kusaman näyttelyssä, ja välttelin joulua pysymällä sisällä.


Kuvien perusteella näyttää ihan hauskalta ja toiminnantäyteiseltä vuodelta, mutta kukapa kuvaisi itseään itkemässä itseään uneen neljältä aamuyöstä tai sitä kun ei ole poistunut sängystään kuin vessaan pariin vuorokauteen. No joo. Lopetan tähän.

Tervetuloa, 2017!

En haluais nimetä tätä merkintää kliseisesti "muutoksen tuuliksi" mutta en nyt keksi mitään muutakaan

Vaikka vuosi ja vuoden vaihde onkin pohjimmiltaan ihmisen keksimä konstruktio, täysin mielikuvituksellinen käsite, en voi olla tuntematta helpotusta siitä, että vuosi vaihtuu. Tämä vuosi symboloi minulle menetystä, korruptiota, maailman pahuutta, masennusta, aallonpohjaa, luovuttamista, rumuutta ja vihapuhetta. Tämä vuosi tuntuu likaiselta, sellaiselta miltä vesivärivesi näyttää kun sitä on käyttänyt laiskasti liian monen värin kanssa ja se on muuttunut ruskeaksi kuravelliksi.


Huomaan, että vuoden vaihde kaikesta olemassaolemattomuudestaan huolimatta on itselleni hyvä ajankohta tehdä muutoksia elämässäni ja aloittaa joitain asioita alusta. Se selkeyttää, konkretisoi ja jäsentää. Esimerkiksi parin vuoden takainen uudenvuodenlupaus olla syömättä enää lihaa on sujunut loistavasti. Kai salaisuus on vain tehdä sellaisia lupauksia tai muutoksia, jotka ovat olleet jo porisemassa kannen alla jonkin aikaa, ja mieli on jo siinä muutoksen valmistelu- tai toimintavaiheessa.

Muutoksen vaiheet


1. esiharkintavaihe


Ei aikomusta muuttaa toimintaa lähimmän 6 kuukauden aikana, ongelmallisen asian ja siitä puhumisen välttely, epävarmuus omasta kyvystä saada aikaan muutos; tärkeää asiaan perehtyminen, ei vielä toimiminen

2. harkintavaihe

Aikomus muuttaa toimintaa lähimmän 6 kuukauden aikana, epävarmuus omasta kyvystä saada aikaan muutos, ristiriitaisia ajatuksia muutoksesta; tärkeää muutoksen hahmottaminen pieninä askelina ja hyvien/huonojen puolien punnitseminen

3. valmisteluvaihe

Muutoksen hyödyt ovat suuremmat kuin haitat, itsevarmuus muutoksen suhteen lisääntyy, uuden toimintatavan harjoittelua; tärkeää asettaa tavoitteita ja keskittyä niiden eteen työskentelemiseen

4. toimintavaihe

Vanha toimintatapa on muuttunut, tunnetila usein innostunut ja ahdistunut vuorotellen, sosiaalinen tuki muutokselle olennaista - muiden ihmisten suhtautuminen toimii vahvistajana tai sammuttajana; tärkeää opetella taitoja jotka auttavat muutoksen pysymisessä

5. ylläpitovaihe

Muutos toimintatavassa kestänyt vähintään 6 kuukautta, muutos on palkitsevaa mutta myös takapakit ovat tavallisia, tärkeää tehdä suunnitelmia takapakkien varalta sekä hahmottaa tulevaisuutta pitkällä tähtäimellä

(lähde: James Prochaskan ja Carlo Di Clementen transteoreettinen muutosmalli)

Tämän mallin sisäistäminen auttoi minua ymmärtämään muutoksentekemisen rakennetta, ja jos joku lukijoistani aikoo tehdä uudenvuodenlupauksia tai muita muutoksia lähitulevaisuudessa, toivon että tästä on heillekin hieman apua.


Vietin syksyllä muutaman viikon sairaalahoidossa masennukseni takia, ja vaikka en siellä maagisesti parantunutkaan (miltei valitettavasti päin vastoin), sain sieltä matkaani paljon avartavia ajatuksia ja mielenkiintoista pohdittavaa erilaisen psykoedukaation ja ohjatun itsetutkiskelun muodossa. Hoitojaksosta toipuminen on itseasiassa yksi syistä, miksi en ole kirjoittanut loppuvuotena blogia juuri ollenkaan.

Erakoituessani sairauteni kourissa, huomasin entistä tärkeämmäksi tarpeeksi nousevan sosiaalisen verkoston ja jakamisen tarpeen. Minulla oli ihan oikeasti ikävä sitä, että voin kirjoittaa teille, olla kanssakäymisissä ja näyttää kivoja kuvia elämästäni. Olin liian sairas tehdäkseni mitään mistä nautin, ja huomasin sen harmittavan ja ahdistavan suuresti. Tämä blogi on kuitenkin ihan mielettömän terapeuttinen ja ihana harrastus.

Minua esti ylitsepursuava, tyhjästä kummunnut häpeä, joka vyöryi päälleni jokaisella elämän osa-alueella. Jostain syystä häpesin itseäni, olemassaoloani, sairauttani ja erilaisuuttani ihan rampauttavan paljon. Voin häpeäni takia todella huonosti ja sitten häpesin sitä, ja noidankehä oli valmis. Tämä on nyt todella itsestäänselvää facebookin aforismikuva-matskua, mutta kun aloin pikkuhiljaa (uudelleen)sisäistämään, että minun erilaisuuteni ei tarkoita automaattisesti että olen huonompi, alkoi pieni valo jälleen kyteä sisälläni pitkästä aikaa.

Sellainen valo, jota ei haittaa että se näkyy pimeässä - sellainen valo, joka kuiskaa "minäkin olen olemassa, minä olen tässä, huomioi minut, ymmärrä minua" ja runnoo "anteeksi että olen olemassa"-pimeyden syrjään kyynärpäillään. Ja se valo on niin tervetullut vieras. En malta odottaa, että voin olla vuonna 2017 ylpeänä oma itseni, hyväksyä erilaisuuteni ja sairauteni, näyttää ylpeänä teille lukijoille tekemiäni juttuja vailla irrationaalista häpeää ja tulla vihdoin pikkuhiljaa ulos kuorestani.

Toivottavasti olette vielä siellä seuraamassa näitä bambinaskeliani kohti häpeämätöntä, itseäni arvostavaa tulevaisuutta.

 

syyskuuta 02, 2016

Beautiful curiosities

 Minulla on keräilyharrastus. Keräilen pieniä, kauniita asioita, jotka jostain syystä miellyttävät silmääni tai muistuttavat minua jostakin. Ne voivat olla maasta löydettyjä, kaupasta ostettuja, ystäviltä tai kumppaneilta saatuja, palasia jostain, tai itse tehtyjä.

Kuolleen miehen kuppi, marmorikuulia, ruusukvartsi, lasia.

Näille kauniille asioille olen varannut ison, pyöreän puulautasen, jolle ne voi laittaa esille. Järjestelen ja sommittelen niitä, tunnustelen ja tutkin ja ihailen. On uskomattoman rentouttavaa tutkiskella itse keräämäänsä aarrekokoelmaa. Varsinkin, kun sinne on eksynyt niin paljon kiiltäviä asioita... Kraa, kraa!

Marmorikuulien palloon tuli reikä, kun pyyhin siitä pölyjä.

 Tämä harrastus on syntynyt miltei itsestään, kun olen alkanut keräämään asioita ulkoa enemmän. Olen pienestä asti ollut sellainen haalija ja keräilijä, sitten jossain vaiheessa omilleen muuttaessa piti opetella turhan krääsän hankkimisesta eroon, koska yksiössä tila ei riittänyt. Keräily kuitenkin selvästi rauhoittaa ja ilahduttaa minua, joten miksen keräilisi tällaisia pieniä, koskettavia muistoja elämän varrelta.

Ametisti, silmä, mausteita koeputkissa.


Vaan ei siinä vielä kaikki. Jos lautasen päällinen alkaa käydä tylsäksi, voi jotain aina ottaa ja vaihdella pinkistä aarrerasiasta, jonne olen kerännyt lisää pikkuruisia aarteita sieltä täältä.


Savisydän, zombikäsi, Y-keppi.

Salainen runokäärö, DELETE-nappi, pala heijastinta.

D20-noppa, letti irtileikattua hiusta, sheriffintähti.

Translation:

I have a collecting hobby. I collect all things pretty and eye-catching, or things that remind me of something or someone. Some of them are store brought, some found on the ground. Some of them are from friends or loved ones, some of them are pieces of something or made by me. 

I display these little treasures on a large wooden plate. I like to just sit and admire them, examine them, arrange them in little compositions and feel their textures. It's so wonderfully relaxing to just admire and arrange pretty shiny stuff! Caw, caw! 

This hobby kind of developed itself in time. I have always been bit of a hoarder, and I've had to learn not to do that when I moved into a studio apartment. Collecting things still soothes me and makes me happy, so I thought why not make collecting stuff my little hobby. 

I also have a shiny pink treasure box with more little things and trinkets inside, in case the current display on the plate gets boring...